11. ajopäivä: Barstow - Santa Monica

11. ajopäivä

Viimeisen ajopäivän aamu. Pakkasimme pyörät tottuneesti - rutiinit ovat hioutuneet huippuunsa. Ikean pehmeät ja edulliset nailonkassit ovat osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Putkikassit sujahtavat juuri sopivasti pyörän sivulaukkuihin, muut kassit pyörän takalaukkuun. Harrikan laukut ovat tiiviitä. Hiekkapöly tai sadevesi eivät ole päässeet sisään tiivisteiden välistä. Hmmm. Sadevesi. Hämärästi muistan mitä se tarkoittaa...

Karautimme hotellilta suoraan isolle interstatelle, josta irtauduimme juuri ennen San Gabrielin vuoristoa. Päätimme ajaa Los Angelesiin näyttävästi maisemareittiä pitkin. Ja todella, reitti oli uhkea ja komea! Kipusimme valtavien mäntyjen peittämään vuoristoon, aina 2600 metrin korkeuteen saakka. Vieressä kohosi lumihuippuinen, kolmetonninen Mount San Antonio. Cool! Mutkitteleva tie sivusi suuria rotkoja ja kielekkeitä. Nousuja, laskuja, kaarteita ja käännöksiä. Vauhti oli melko kova ja maisemat vilisivät silmissä. Tämä reitti ei sovi korkeanpaikankammoiselle. Mitä lähemmäs huippua noustiin sitä enemmän kieputti ja pyöritti. Takapenkillä yökötti. Tuntui siltä kuin pää pyörisi kypärän sisällä. Oksetti. Jouduin toden teolla puristamaan huulia yhteen, etten olisi oksentanut kuljettajan kaula-aukosta sisään.

Muutos suunnitelmiin

Dead End

Ylämäki kesti ikuisuuden ja juuri kun olimme kääntymässä laskuun ja ehdin huokaista, eteemme ilmestyi puomit. Tie oli suljettu. Umpikuja. Ei saamari! Käännös takaisin ja samat kieputukset uudelleen. Etupenkillä kuljettaja eli motoristin unelmaa, nautti suorien tienpätkien jälkeen vauhdista ja kiperistä käännöksistä, minä voin takapenkillä pahoin. 

Komea ja jylhä vuoristo

Pitkän laskun jälkeen, vuoriston juurelle päästyämme, etsimme navigaattorista uuden reitin - vuoristoreitin, kuinkas muuten! San Gabrielin vuoristo oli päätetty ylittää. Puskisimme eteenpäin suomalaisella sisulla!

Uudet nousut ja laskut, uudet yökötykset ja kiljahdukset. Enpä olisi ikinä uskonut kaipaavani Oklahoman tasaisen tappaville teille! Ohuesti lohdutti se, että kuulin taukopaikalla Harrikan tehokkaita jarruja kehuttavan. Ehkä selviän tästä vuoristosta pelkin henkisin vaurioin.

Majestettisesta vuoristosta elokuvateollisuuden mekkaan

Idänpuoleisia rinteitä noustessa huomio kiinnittyi palaneisiin, mustiin ja hiiltyneisiin metsiin. Näkymät olivat lohduttomia. Kuivassa ja tuulisessa vuoristossa raivoavat metsäpalot ovat täällä suuri ongelma. Komeassa vuoristossa on paljon retkeilyreittejä, mutta tulenteko on ehdottomasti kielletty.

Metsäpalon jäljet

Vuoriston huipulta avautui huikeat maisemat Los Angelesin suurkaupungin ylle. Kaukaisuudessa siinsivät Pasadena ja Hollywood ja niiden takana downtownin pilvenpiirtäjät. Pilvenpiirtäjien takana, kauempana jossain olisi Venice Beach, Santa Monica ja meri, kauan kaipaamamme Tyyni valtameri.

Vuoristosta laskeuduimme mutkitellen keskelle Los Angelesin ruuhkia. Kello oli kaksi iltapäivällä ja valtatiet olivat tukossa. Hetki sitten olimme keskenämme rauhallisessa vuoristossa, nyt keskellä kuusikaistaista valtaväylää, moottorien jyrinää ja kuumuutta. Matka Santa Monicaan, Route 66:n päätepisteeseen kesti vielä tunnin. Lopulta karautimme Santa Monica Pierin valtavalle puulaiturille, parkkeerasimme hyvin palvelleet pyörät lepäämään saluunan eteen ja kävelimme kepein askelin laiturin alkupäässä sijaitsevan kyltin juurelle. Siinä se nyt oli, kuten kyltissä luki: Route 66 - End of the trail. 

Loppu. The end.

Santa Monica Pier

Hikisen tauon ja valokuvaussession päätteeksi kruisailimme leppoisin mielin hotellille. Takapenkin lyylit jäivät matkatavaroiden kanssa majapaikkaan ja suuntasivat suoraan kylmään suihkuun. Etupenkin motoristit lähtivät palauttamaan pyöriä Los Angelesin vuokraamoon. Pojat pääsivät pitkästä aikaa nauttimaan ajamisesta yksin. Löytyi kuulemma Harrikastakin himpun verran potkua, kun pyörän päällä oli vähemmän painoa!

Venice Beach

Pyörien palautus kävi jouheasti. Kolhuja ei syynätty eikä pyöriä tutkittu. Ainoastaan matkamittarin lukemat tarkistettiin. Nimi paperiin ja ulos. Olo oli huojentunut. Vastuu pyörästä oli ohi ja rankka ajourakka takana. Ja mikä tärkeintä, koko porukka selvisi muutamia vatsanväänteitä lukuunottamatta vammoitta ja kolhuitta!

Pyöräporukka lensi Suomeen muutama päivä sitten. Minä ja kuljettaja nautimme vielä tovin Kalifornian auringosta. Ensi viikolla on aika kohdata Pirkanmaan viileä toukokuu ja kirjoittaa vielä yksi postaus, yhteenveto matkasta.
Stay tuned!

Hotellimme Santa Monicassa oli Jolly Roger Hotel. 

Yhdentenätoista ajopäivänä kilometrejä kertyi noin 250.